Roolijakoa

Oleskelulupa on nyt saatu, vähän myöhässä tosin. Laiskuuttani en hoitanut sitäkään hommaa ajoissa. Poliisisetä oli tiukkana, mutta ei osannut onneksi englantia, eikä siten voinut kohdistaa saarnaansa suoraan minulle. Asianosaisena teeskentelin yllättyneen tietämätöntä ja täydestä meni. Nauroin vähän sedän huonoille vitseillekin ja näin säästyin 40€ sakoilta. ”Kyllä, olen varma, että olen naimaton.” Seuraavalla viikolla menin hakemaan sinisen läpyskän, jossa todistetaan, että olen erasmus-opiskelija, enkä mikä tahansa pummi. ”Muistatkos minua?” Poliisisetä kysyi ja teeskentelin taas. Tällä kertaa halusin unohtaa nähneeni saman sedän edellisenä viikonloppuna paikallisessa ravintolassa, jossa tiettävästi oli erasmusopiskelijoiden tervetuliaisjuhlat. Onneksi on valikoiva muisti.

Kuukaudenpäivät olen jo kohta asunut omassa huoneessa, yksin. En meinaa saada yksinäisyydestä tarpeekseni. Lieneekö syynä länsimainen individualismi vai viimeisen kuukauden intesiivinen ryhmässä eläminen, en tiedä. Joka tapauksessa olen tyytyväinen uuteen itsenäisyyteeni. Täydellistä se ei kuitenkaan ole, sillä minulla on kämppis. Suunnilleen itseni ikäinen, mukava tyttö opiskelee viimeistä vuotta arkkitehdiksi. Lopputöiltään ja armeijasta palanneelta poikaystävältään hän ei kerkiä harjoittaa turkkilaisille tyypillistä, tukahduttavaa vieraanvaraisuutta, mikä sopii minulle. Silloin tällöin sattuu kuitenkin jännittäviä juttuja. Vähän aikaa sitten hajotin vahingossa teepannun pudottaessani sen lattialle. Kun kämppis palasi lomamatkaltaan, kerroin ostaneeni tietenkin uuden tilalle. Tyttö oli järkyttynyt. Tietenkään minun ei olisi pitänyt ostaa uutta! Eräänä toisena päivänä viikkasin kämppiksen pyykit pois narulta, koska halusin ripustaa omani kuivumaan. Seuraavana päivänä hän oli viikannut minun pyykkini vastapalvelukseksi. Aina kun ostan jotain jääkaappiin, ilmestyy vierelle lisää tavaraa. Näyttää siltä, että olen vieraana, vaikka maksan vuokraa. Tähän rooliin on itsenäisyyteen tottuneen vaikea sopeutua.

Suomessakin minulla on paljon rooleja, mutta Turkissa roolieni määrä on vähintään kaksinkertaistunut. Kuten yleensäkin, jotkut rooleista ovat keskenään ristiriidassa. Eräät taas täydentävät toisiaan. Tässä ristitulessa pyrin rakentamaan identiteettiäni, hahmottamaan minuuttani. Yksikään rooli ei ole itsekseen merkittävä, mutta yhtään roolia ei voi myöskään jättää huomiotta. On kuitenkin varmasti rooleja, joita en ole tullut vielä edes ajatelleeksi. Aika näyttää. Enempää analysoimatta aion antaa tässä listan niistä rooleista, jotka toistaiseksi olen pystynyt nimeämään. Päätelkää mitä päättelette, ja kertokaa toki ajatuksenne minullekin. Ne luuultavasti auttavat uuden paikallisidentiteettini luomisessa.

Olen tyhmä turisti, maahanmuuttaja, vieras, vieraanvarainen, ahkera opiskelija, taiteilija, opettaja, eksoottinen ulkomaalainen, kielitaidoton, kielitaitoinen, nainen, tyttö, naisellinen, epänaisellinen, potentiaalinen pillu, heikko, suojeltava, vahva, rohkea, hauska, hiljainen, tylsä, mystinen, yksinäinen, ryhmäläinen, kiltti, kiva kaveri, ystävä, tahdoton, päättäväinen, tahtomattaankin itsepäinen, viisas, kaunis, naimakelpoinen.

Ei ehkä kevyesti, mutta ytimekkäästi näin.

Huomioita

Turkkilainen on aina cool. Turkkilainen ei huuda, eikä valita, ainakaan kovaan ääneen. Myöntymisen merkiksi turkkilainen on hiljaa. Sanoakseen ei, hän nostaa hieman kulmiaan ja maiskauttaa kevyen ylimielisesti suutaan. Turkkilainen ei kiittele ylitsevuotavasti, ehkä kerran, jos hyvin käy. Sen sijaan turkkilainen toivottaa aina hyvää päivänjatkoa, hyvää iltaa, yötä tai vaikkapa työtä. Ehkä sekin on kiitos. Kiitokseksi voitaneen tulkita myös se, että turkkilainen on aina vieraanvarainen. Tästä olen tainnut jo mainita.

Turkkilaiset rakastavat teetä, mutta siitäkin olenkin jo kertonut aiemmin.

Turkkilaiset rakastavat valtaisia aamiaisia, joihin kuuluu teen lisäksi valkoista leipää, paljon hunajaa, kurkkua, tomaattia, suolaista fetatyyppistä juustoa, lisää hunajaa, voita, mustia ja vihreitä oliiveja, lisää teetä, paistettuja kananmunia sekä paikallista maustemakkaraa sucukia. Jälkiruoaksi tarjoillaan hunajamelonia. Vaarana on, että aamiaisen nauttimiseen menee tunteja, eikä syömistä osaa lopettaa ennen halkeamispistettä. Makujen yhdistelmä hipoo mielestäni täydellisyyttä. Tällaista aamiaista saa nauttia paitsi ihmisten kodeissa, myös useissa kahviloissa, melkein missä vaan. Brunssin ystävän paratiisi on Turkki.

Turkkilainen ajokulttuuri on mielenkiintoinen. Lähes poikkeuksetta ajaminen tapahtuu keskellä tietä, keskiviivan päällä. Aina voi ajaa vähän ylinopeutta ja työntyä kaikkiin väleihin, joihin ei oikeastaan mahdu tai kerkiä. Aina voi toivoa, että muut väistää. Torvea kuuluu soittaa paljon ja usein, vaikkapa vain hyvästiksi pihasta lähdettäessä. Turkkilainen soittaa aina autossa musiikkia, ilman musiikkia ei voi ajaa. Lopuksi voisi mainita, että turkkilainen koristaa autoansa mielellään mm. liimaamalla pinkkiä keinoturkista kojelaudalle.

Turkissa on kulkukissoja joka paikassa ja paljon. Ne on kaikki söpöjä, pieniä ja ihan kotikissan näköisiä. Niitä tekisi mieli silittää. Ne on äänekkäämpiä kuin mitkään aiemmin näkemäni kissat, ja valmiita huutamaan ruokaa turisteilta aina vähän kovempaa. Kulkukoirat on paljon rumempia kuin kissat. Ne on isoja ja romuluisia. Ne näyttävät likaisilta ja uhkaavilta, lähinnä kokonsa vuoksi. Niitä ei tee mieli silittää. Ehkä tästä syystä useimmat turkkilaiset pitävät kissoista, mutta eivät juurikaan koirista. Toisaalta asiaan saattaa vaikuttaa islamin perintö: musta koira on lähes yhtä kuin saatana.

Turkkilainen on siisti. Olen usein kantanut tyhjää vesipulloa keskustassa korttelikaupalla löytämättä sille loppusijoituspaikkaa. Kadulla ei näy roskiksia, mutta ei myöskään roskia. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Ilmeisesti joka ansaitsee elanstonsa roskia noukkimalla, hyvät rahat varmaan, ainakin tuloksesta päätellen.

Lisää huomioita myöhemmin...

Eri meininki sama meininki

Vastaan tulee punkkari, hevari, bisnesmies sekä vanhus lapsen kanssa, paljon naisia, joilla ei ole huivia. Jopa joitakin lyhythiuksisia naisia olen huomannut, sekä pari rekkistä. Suurin uutuus on kuitekin se, että vastaantulijoista joka toinen on todella nainen, eikä vain joka kymmenes. Näköhavaintoja on myös pitkähiuksisista miehistä sekä tatuoinneista, lävistyksistä ei. Suuret ja pienet kadut risteilevät, nousevat ja laskevat kuin serpentiini. Saavumme myöhään ja parkkipaikkoja on jäljellä enää 45 asteen alamäessä. Kuski kääntää pyörät kohti katukiveystä ja toivoo, ettei yöllä sada. Viimeksi satoi kolme viikkoa sitten.

Olen saapunut Istanbuliin. Uuden majapaikkamme isäntä ei vietä ramadania, eikä muutenkaan pidä uskonnon sekoittamisesta politiikkaan. Hän pitää meille säännöllisen epäsäännöllisesti epätoivon vimmalla ryöpsähteleviä puheita siitä, kuinka huivien kieltäminen yliopistolla ja muissa valtion komplekseissa itse asiassa edistää demokratiaa. Yritän ymmärtää häntä. Käynnissä on vallankumous. Hukuttaakseen epätoivonsa ihmisyyttä kohtaan uusi ystävämme suunnittelee matkaa kotikaupunkiinsa Izmiriin. Hän kutsuu meidät vieraakseen ja lupaa viikon verran telttailua salatuilla rannoilla, joista muut turistit eivät ole vielä kuulleet huhuakaan. Olen mukana.

Kuukausi Kayserissa on takana. Se kului nopeammin kuin ikinä olisi uskonut. Tapasin monia ihania ihmisiä ja näin paljon mielenkiintoisia asioita. Kuulin kyllästymiseen asti: ”Jos sulla vaan on minkäänlaisia ongelmia, niin soita ihmeessä!” Vieläkään en silti lakkaa ihmettelemästä tätä vieraanvaraisuutta, joka kerta toisensa jälkeen ilmestyy kuin tyhjästä. Aina ilmestyy joku, joka haluaa majoittaa minut maksutta, käyttää ainoan vapaahetkensä esitelläkseen kaupunkia ja juoda aamiaisella kahvia teen sijaan. Päivä päivältä stressaan yhä vähemmän. Kaikki järjestyy. Toivottavasti opin jotain ja osaan tulevaisuudessa olla edes melkein yhtä varauksettoman antelias omia vieraitani kohtaan.

Turisti on aina oikeassa

Yövyin viime viikonlopun viiden tähden hotellissa. Se oli huipaisaa. Valtaisa aamupalabuffetti, valtaisa illallisbuffetti, siinä välillä valtaisasti aikaa loikoilla uima-altaalla ja pulahtaa välillä veteen typerä, pakollinen 50 sentin uimalakki päässä. Joku tunsi jonkun, joka taas tunsi jonkun, minkä seurauksena kyseinen lysti maksoi vain päälle 30 euroa yöltä. Kaiken lisäksi syömisen, juomisen ja lähöämisen ohella ehdin tehdä vielä paljon muutakin.

Vierailimme muinaisten kristittyjen kallioon kaiverretussa kaupungissa. Miehille ja naisille oli aikoinaan erilliset alueet, joita yhdistävässä tunnelissa he toisinaan tapasivat luoden näin alun kristilliselle kansanosalle. Pinta-alaltaan pienellä alueella oli kymmenittäin kirkkoja, pieniä kappeleita, joita koristivat upeat jeesuksen elämästä kertovat seinämaalaukset. Paikan turistinimi on ”Open air museum”. Se kertoo kai osaltaan jotain siitä miten paljon paikallisilla on tietoa tai kiinnostusta kristinuskoa kohtaan.

Oppaanamme kertoi jokaisesta seinämaalauksesta jotain: ”Tässä on Maria, tässä Jeesus.. Huomatkaa, että Jeesuksen pään takana on aina risti, siitä voi päätellä kuka hän on missäkin kuvassa.. Tässä on Maria, tässä Jeesus.. Tässä, mitäs ne nyt oli.. apostolit..” Oppaan bravuuri oli kuitenkin huvittavin. Jeesuslasta vanhempineen esittävän kuvan kohdalla hän kysyi: ”Tiedättekö miksi Joosef itkee?” Jännittyneenä hän odotti vastausta, eikä ollut ehkä varautunut seuraavaan. ”Koska ne ei koskaan olleet harrastaneet seksiä”, väläytin minä. Piti toistaa se kerran, koska opas oli niin innosta piukeana. Ymmärsin vastanneeni oikein, mutta reaktiona oli vain naurua hermostuneisuuden ja huvittuneisuuden välimaastosta. Pihalla opas totesi, että taidan tietää paljon seinämaalauksista. Kerroin, etten oikeastaan muuten, mutta kun tämä nyt sattuu olemaan mun uskonto. Äijän kannattaisi ehkä seuraavalla kerralla miettiä kenelle pitää turistikierrosta, ennen kun aloittaa puhumisen.

Ajelimme yliopiston turistibussilla ympäri Gabadogiaa, näimme lukuisia hienoja maisemia, vierailimme vanhalla viinitehtaalla, maistelimme tuotteita ja ajelimme edelleen. Kävimme katsomassa miten saviruukkuja dreijataan, saimme itsekin kokeilla. Meille tarjottiin teetä, mutta emme siltikään ostaneet yhtääkään sikakallista, turistihinnoiteltua tuotetta. Illalla pääsimme turkkilaiseen iltaan, jossa könttähinnalla sai rajattomasti juomaa, snäksejä ja paikallista musiikkia sekä kansantansseja. Loppuillasta kaikki turistit sai hypätä pikku notskin yli ja kuvitella olevansa urheita entisaikojen turkkilaisia. Lempparini oli kuitenkin napatanssija, jonka lantiotyö oli täysin käsittämätöntä. Turisteja poimittiin lavalle yksitellen pyllynpyöritysoppiin.

On hienoa olla ”rikas” turisti, mutta vain hetken. Kun kaikki toiminta on järjestetty vain sinua varten, se alkaa nopeasti tuntua hyvinkin teennäiseltä. Tästä syystä olen tullut seuraavaan tulokseen: kaksi päivää totaalituristina on aivan riittävästi.

Teetä ja sympatiaa

Vieraanvarainen turkkilainen tarjoaa sinulle teetä vuorokauden ajasta riippumatta ja hyvässä ravintolassa kuuluu saada kupponen kuumaa kaupanpäälle. Aurinkoisella terassilla istuessa se ei aina tunnu loogisimmalta vaihtoehdolta, mutta kaikkeen tottuu. Musta tee tarjoillaan kahden sokeripalan kera. Aluksi laitoin kuppiini aina toisen niistä, nykyään en enää sitäkään. Parhaimpina päivinä kyseistä juomaa tulee nautittua lähemmäs kymmenen kuppia päivässä, joten hampaat tippuu suusta kohta ilman sokeriakin. Paikalliset ovat silti varmoja huumeensa terveysvaikutuksista, ainakin kahviin verrattuna.

Turkkilainen vieraanvaraisuus vie meidät syömään useimpina päivinä kahdesti. Normaalisti ravintolan erikoisuus on Pide, eli eräänlainen pizza. Kyseinen tuote on yleensä hintalaatusuhteeltaan parasta ja ehkä juuri siitä syystä useiden ihmisten suosiossa. Kun ruokalistaa ei osaa lukea ja päätökset on tehtävä nopeasti (vaikka kaikki muu tapahtuukin aina ”yavaş yavaş” eli hitaasti), tulee helposti tartuttua ensimmäiseen ehdotukseen, eli tilattua Pideetä. Samaa tavaraa saa myös useimmista kampuksen kahviloista noin yhden euron hintaan. Aika halpa ateria, mutta seitsemän kertaa viikossa, usein kaksikin kertaa päivässä on hieman liikaa. Tällä hetkellä Pide tulee korvista ulos, mutten tiedä mitä muutakaan voisin syödä. Hienoa on sentään, että paikallinen jogurttijuoma Ayran sopii erityisen hyvin nautittavaksi Piden kanssa. Ayran on uusi suosikkini, laktoosi-intolerantikolle kyllä ehkä vähän huono valinta.

Vieraanvarainen turkkilainen ei sano ääneen, jos et tajua olla vastavuoroisesti yhtä vieraanvarainen. Kaikki meneekin hyvin niin kauan, kun et tajua mokailevasi. Ikävä kyllä olen tajunnut jo tehneeni parikin mokaa.

Taistelun tulos

Yritin äsken opiskella, mutta motivaatio ei riittänyt. On niin vähän vapaa-aikaa, että sen haluaa käyttää rentoutumiseen. Syön salmiakkia ja kirjoitan tätä. Analysoin kokemaani, yritän ainakin. Koko ajan tapahtuu niin paljon ja nopeasti, ettei pää meinaa millään pysyä mukana.

Ristituli tuutorien välillä on laantunut. Kävi niin, että traditionaaliset luovuttivat. Tällä porukalla oli ollut hieman omintakeinen kuva siitä, mitä on olla tuutorina erasmus-opiskelijoille. Kaiken voi tiivistää sanaan pelko. Vallalla olleen kuvitelman mukaan heitä pidettäisiin syntipukkeina, mikäli meille tapahtuisi jotain. Tilanne kärjistyi siihen, että saimme moraalisaarnan. Ryhmän puhemies yritti saada meidät vakuuttuneeksi siitä, ettei vapauttamme yritetä riistää. Käytännön ohjeet olivat kuitenkin seuraavanlaisia:

- Jos lähdette johonkin ilmoittakaa meille. Meidän täytyy tietää missä olette, mitä teette ja kenen kanssa.

- Älkää luottako kehenkään. Älkää ainakaan sen yhden epäluotettavan tuutorin kavereihin.

- Jos haluatte tehdä jotain, niin soittakaa meille. Me järjestetään kaikki.

Vastaavia neuvoja on satanut jo pitkään, mutta nyt kaikki oli oikein tiivistettynä yhteen puheeseen. Lauseiden välillä ei paljon päässyt puheenvuoroja käyttämään, enkä kokenut tulleeni kuulluksi, vaikka puhuin mielestäni hyvinkin suoraan. Myöhemmin jaoimme ahdistuksemme modernien tuutorien kanssa, sekä puhuimme joillekin opettajille. Lisäksi päätimme kutsua ongelmaihmiset illalliselle ja keskustella tilanteesta niin suoraan kuin mahdollista.

Kutsu kävi ja ihmiset saapuivat. Asian ottaminen puheeksi oli kuitenkin vaikeaa. Tunnelma oli jännittynyt. Vasta usean tunnin kuluttua aloitin keskustelun. Kävi ilmi, että eräs opettajista oli jo puhunut tuutoreiden kanssa. He pahoittelivat mahdollista aiheuttamaansa häiriötä ja niin tietysti mekin. He eivät kuitenkaan muistaneet enää ollenkaan edellisenä päivänä käymäänne keskustelua tai mitään muutakaan aiemmin sanottua. Tyypit kiisti kaiken ja yritti olla niinkuin ei mitään. Joka toisessa lauseessa vakuuttivat, että nyt tietävät, etteivät ole meistä vastuussa ja siten voimme tehdä vastedes mitä itse haluamme. Joka toisessa taas antoivat edellä kuvattuja elämänohjeita. Mitään ei siis selvästi ollut sisäistetty. Hämmentävin oli kuitenkin lausunto, jonka mukaan arvon puhemiehellä on kyllä henkilökohtaisia erimielisyyksiä yhden morernin kanssa, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa mihinkään. Käytännössä – ole kuin et huomaisikaan. Arvon puhemies ei vaan millään suostunut ymmärtämään, ettei se ole niin helppoa, kuin luulisi!

Tuon illan jälkeen ei ole traditionaalisten päivittäisiä, monta kertaa päivässä toistuvia kontrollipuheluita enää kuulunut. Eikä sen puoleen mitään muitakaan puheluita. Luulen saaneeni elämäni ensimmäisen vihamiehen, mutta minkäs sille voi. Itse en ole vihainen, ainakaan paljon. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kiinnostuneita minusta muutenkin kuin velvollisuutena.

Reviirikiistoja

Kaksi ranskalaista on saapunut. Tällä hetkellä täällä kurssilla on siis kaksi saksalaista, kaksi ranskalaista ja minä. Vielä ei ole tullut ulkopuolinen olo. Toinen ranskalaisista on menossa täältä samaan yliopistoon kuin minä. Ainakin arkeologian opinnot alkavat kuulemma vasta syyskuun lopussa, niin varmaan siis kaikki muutkin. Minulla on siis kuukausi aikaa seikkailla ennen sitä. Ehkä saan ranskalaisesta seuraa.

Eilen olin tutustumassa Turkin yöelämään. Toinen saksalaisista on lähtenut matkaan kunnon Erasmus-mentaliteetilla ja yrittänyt koko viikon etsiä olutta ja bileitä. Työ on pikkuhiljaa tuottanut tulosta, mutta löytääkseen sopivan atmosfäärin – kuten tuutorimme asian ilmaisi – piti lähteä naapurikaupunkiin. Täällä yli miljoonan ihmisen kansoittamassa Kayserissa on ilmeisesti yksi bupi jossain kaupungin laitamilla, mutta kukaan ei tunnu olevan täysin varma mistään siihen liittyvästä. Sen sijaan tunnin ajomatkan päässä 160 000 tyypin pikkukaupungissa on baareja vaikka muille jakaa. Kayserissa on turisteja nolla, mutta jostain käsittämättömästä syystä viereisessä pikkukaupungissa niitä on pilvin pimein. Ja kuten kaikki tiedämme, turistit saa mitä turistit haluaa, eli baarin ja palvelua englanniksi.

Baarissa on aina samanlaista, maasta riippumatta. Tällä seudulla räkäkännisiä näkyi kyllä vähemmän, kuin Suomessa yleensä. Juomaa tilattiin pöytään ja pöytää tai ravintolaa vaihtaessa edellisen pöydän lasku maksettiin. Toimii, jos muistaa mitä on juonut. Muutoin saattaa joutua maksamaan myös baarimikon omaan naamaan vetämät juomat ja vähän enemmän. Kumpikin baari, jossa kävimme oli kuitenkin erittäin siisti ja viihtyisä, sekä palvelu ystävällistä. Ihan toista kuin useimmissa ravintoloissa kotimaassa. Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että olen turisti. Turistihan on aina oikeassa, koska siltä voi ottaa enemmän rahaa. Naisia näkyi nyt enemmän kuin kahviloissa yleensä. Vielä jäi kuitenkin selvittämättä millaista käytöstä naiselta julkisella paikalla odotetaan. Ilmeisesti perusolettamus on, ettei nainen pysty ilmaisemaan mielipidettään, mistä taas seuraa, että häntä pitää suojella. Paikallinen oppaamme vahtikin meitä koko illan haukan lailla, valmiina poistamaan mahdollisen häiriötekijän ensitilassa. Kävi vähän sääliksi, sillä uhka oli koko ajan läsnä. Ulkomaalaista on kiva jututtaa – myös turkkilaisten mielestä.

Ongelmia suojelurintamalla aiheuttaa myös tuutoreiden keskinäinen skisma, joka aiheutunee pääasiassa asenteiden eroista. Kuten ihmiset yleensäkin tässä kaupungissa, myös tuutorit jakautuvat kahteen leiriin: traditionaalinen ja moderni porukka. Kummatkin ovat aina valmiita esittelemään meille sitä itselleen oikeaa kaupunkia. Traditionaaliset yrittävät suojella huonoilta vaikutteilta. He vievät meidät museoon ja moskeijaan, ehdottavat McDonaldsin sijaan kebapia. Modernit sen sijaan esittelevät kaupungin uusimman kavilan, oman kantakahvilansa ja pyytävät mukaansa kesätalolle grillibileisiin. Jostain syystä tuntuu siltä, että traditionaalisten aktiviteetit ovat aina pelkästään meitä varten järjestettyjä ja normaalista elämästä poikkeavia. Lisäksi tarditionaaliset yrittävät mustamaalata moderneja jatkuvasti, mistä päättelen, että he kokevat olevansa alakynnessä. Ehkä tajuavat itsekin, että olisi ihan jees osata rentoutua välillä ja suorittaa vähän vähemmän.

Yhtenä päivänä menin sanomaan ääneen, että tarvitsen sandaalit. Seurauksena neljä tuutoria vei meidät kaikki yhdessä kaupunkiin. Koska kellään ei ollut sinne oikeastaan mitään asiaa, yritettiin sitten lähes kymmenen hengen porukalla ostaa minulle kenkiä. Kun turkkilainen on päättänyt olla vieraanvarainen (vaikkapa kiertämällä kanssasi kenkäkaupoissa), on mahdotonta kääntää hänen päätään olematta uskomattoman epäkohtelias. Olennaista ei ole se, ostatko kengät vai et. Olennaista on, että suoritetaan päätettyä toimintoa. Niinpä suoritimme ainakin tunnin pari. Ei löytynyt kenkiä, mutta opin ainakin jotain. Sovellan opittua huomenna: lähden aamutuimaan kahdestaan kaupunkiin erään saksalaisen kanssa. Suunnitelmasta ei ole mainittu yhdellekään traditionaalisista tuutoreista. Moderni sanoi: ”sulta otetaan tuplahinta, jos meet yksin”. Minä sanoin: ”en maksa”, johon toinen: ”sitten kaikki on ok. Tamam (ok).”

Moderninpi asenne miellyttää. Huolehtiminen alkaa mennä kaikessa ystävällisyydessään vahvasti yli. Kaipaan itsenäisyyttäni, vaikka joutuisinkin ansaitsemaan sen tekemällä turistin perusvirheitä.