Huomioita

Turkkilainen on aina cool. Turkkilainen ei huuda, eikä valita, ainakaan kovaan ääneen. Myöntymisen merkiksi turkkilainen on hiljaa. Sanoakseen ei, hän nostaa hieman kulmiaan ja maiskauttaa kevyen ylimielisesti suutaan. Turkkilainen ei kiittele ylitsevuotavasti, ehkä kerran, jos hyvin käy. Sen sijaan turkkilainen toivottaa aina hyvää päivänjatkoa, hyvää iltaa, yötä tai vaikkapa työtä. Ehkä sekin on kiitos. Kiitokseksi voitaneen tulkita myös se, että turkkilainen on aina vieraanvarainen. Tästä olen tainnut jo mainita.

Turkkilaiset rakastavat teetä, mutta siitäkin olenkin jo kertonut aiemmin.

Turkkilaiset rakastavat valtaisia aamiaisia, joihin kuuluu teen lisäksi valkoista leipää, paljon hunajaa, kurkkua, tomaattia, suolaista fetatyyppistä juustoa, lisää hunajaa, voita, mustia ja vihreitä oliiveja, lisää teetä, paistettuja kananmunia sekä paikallista maustemakkaraa sucukia. Jälkiruoaksi tarjoillaan hunajamelonia. Vaarana on, että aamiaisen nauttimiseen menee tunteja, eikä syömistä osaa lopettaa ennen halkeamispistettä. Makujen yhdistelmä hipoo mielestäni täydellisyyttä. Tällaista aamiaista saa nauttia paitsi ihmisten kodeissa, myös useissa kahviloissa, melkein missä vaan. Brunssin ystävän paratiisi on Turkki.

Turkkilainen ajokulttuuri on mielenkiintoinen. Lähes poikkeuksetta ajaminen tapahtuu keskellä tietä, keskiviivan päällä. Aina voi ajaa vähän ylinopeutta ja työntyä kaikkiin väleihin, joihin ei oikeastaan mahdu tai kerkiä. Aina voi toivoa, että muut väistää. Torvea kuuluu soittaa paljon ja usein, vaikkapa vain hyvästiksi pihasta lähdettäessä. Turkkilainen soittaa aina autossa musiikkia, ilman musiikkia ei voi ajaa. Lopuksi voisi mainita, että turkkilainen koristaa autoansa mielellään mm. liimaamalla pinkkiä keinoturkista kojelaudalle.

Turkissa on kulkukissoja joka paikassa ja paljon. Ne on kaikki söpöjä, pieniä ja ihan kotikissan näköisiä. Niitä tekisi mieli silittää. Ne on äänekkäämpiä kuin mitkään aiemmin näkemäni kissat, ja valmiita huutamaan ruokaa turisteilta aina vähän kovempaa. Kulkukoirat on paljon rumempia kuin kissat. Ne on isoja ja romuluisia. Ne näyttävät likaisilta ja uhkaavilta, lähinnä kokonsa vuoksi. Niitä ei tee mieli silittää. Ehkä tästä syystä useimmat turkkilaiset pitävät kissoista, mutta eivät juurikaan koirista. Toisaalta asiaan saattaa vaikuttaa islamin perintö: musta koira on lähes yhtä kuin saatana.

Turkkilainen on siisti. Olen usein kantanut tyhjää vesipulloa keskustassa korttelikaupalla löytämättä sille loppusijoituspaikkaa. Kadulla ei näy roskiksia, mutta ei myöskään roskia. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Ilmeisesti joka ansaitsee elanstonsa roskia noukkimalla, hyvät rahat varmaan, ainakin tuloksesta päätellen.

Lisää huomioita myöhemmin...

Eri meininki sama meininki

Vastaan tulee punkkari, hevari, bisnesmies sekä vanhus lapsen kanssa, paljon naisia, joilla ei ole huivia. Jopa joitakin lyhythiuksisia naisia olen huomannut, sekä pari rekkistä. Suurin uutuus on kuitekin se, että vastaantulijoista joka toinen on todella nainen, eikä vain joka kymmenes. Näköhavaintoja on myös pitkähiuksisista miehistä sekä tatuoinneista, lävistyksistä ei. Suuret ja pienet kadut risteilevät, nousevat ja laskevat kuin serpentiini. Saavumme myöhään ja parkkipaikkoja on jäljellä enää 45 asteen alamäessä. Kuski kääntää pyörät kohti katukiveystä ja toivoo, ettei yöllä sada. Viimeksi satoi kolme viikkoa sitten.

Olen saapunut Istanbuliin. Uuden majapaikkamme isäntä ei vietä ramadania, eikä muutenkaan pidä uskonnon sekoittamisesta politiikkaan. Hän pitää meille säännöllisen epäsäännöllisesti epätoivon vimmalla ryöpsähteleviä puheita siitä, kuinka huivien kieltäminen yliopistolla ja muissa valtion komplekseissa itse asiassa edistää demokratiaa. Yritän ymmärtää häntä. Käynnissä on vallankumous. Hukuttaakseen epätoivonsa ihmisyyttä kohtaan uusi ystävämme suunnittelee matkaa kotikaupunkiinsa Izmiriin. Hän kutsuu meidät vieraakseen ja lupaa viikon verran telttailua salatuilla rannoilla, joista muut turistit eivät ole vielä kuulleet huhuakaan. Olen mukana.

Kuukausi Kayserissa on takana. Se kului nopeammin kuin ikinä olisi uskonut. Tapasin monia ihania ihmisiä ja näin paljon mielenkiintoisia asioita. Kuulin kyllästymiseen asti: ”Jos sulla vaan on minkäänlaisia ongelmia, niin soita ihmeessä!” Vieläkään en silti lakkaa ihmettelemästä tätä vieraanvaraisuutta, joka kerta toisensa jälkeen ilmestyy kuin tyhjästä. Aina ilmestyy joku, joka haluaa majoittaa minut maksutta, käyttää ainoan vapaahetkensä esitelläkseen kaupunkia ja juoda aamiaisella kahvia teen sijaan. Päivä päivältä stressaan yhä vähemmän. Kaikki järjestyy. Toivottavasti opin jotain ja osaan tulevaisuudessa olla edes melkein yhtä varauksettoman antelias omia vieraitani kohtaan.