Viime aikainen epäaktiivisuuteni tässä blogissa johtuu siitä, että hetkeksi menetin perspektiivini. Neljän kuukauden jälkeen kulttuurinen honey moon alkoi olla ilmeisesti ohi ja tuli pikkuhiljaa sellainen olo, että nythän sitä tietää kaiken tästä maasta tai ainakin ihan tarpeeksi. Lisäksi huomasin unohtaneeni paljo siitä, millaista on normaali elämä suomessa. En tällä tarkoita, että olisin täysin turkkilaistunut. En vaan näe enää eroja kahden kulttuurin välillä riittävän selkeästi. Ei ole mitään sanottavaa.
Onneksi tämän viikon alussa kuitenkin huomasin, ettei ole enää paljon aikaa jäljellä. Enää vajaa pari kuukautta ja sitten on elämäni täällä ainakin toistaiseksi ohitse. Sain tämän oivalluksen myötä uuden rakkauden puuskan; tämä maa on taas todella jees! En vieläkään ole saanut uusia valtaisia oivalluksia kulttuurisista eroista, mutta nautin pienistä asioista. Mielihyvää tuottaa muun muassa se, että kampuksella saa nauttia korkeakulttuurin kirjosta lähes ilmaiseksi. Konsertteja, teatteria, taidenäyttelyitä ja muutama muukin aktiviteetti odottaa joka viikko ottajaansa. Näiden nautintojen vastapainoksi on mukavaa tavata kavereita kaupungin kuppiloissa. Ainoa ongelma on paikallisten opiskelijoiden krooninen rahan puute. Täällä käsite ”köyhä opiskelija” saa aivan uuden merkityksen. Valtiolta ei saa muuta kuin lainan takauksen ja senkin kanssa rahaa vain vajaa pari sataa liiraa kuussa. Tämä tarkoittaa suunnilleen samaa, kuin itse eläisin Suomessa n. 200 eurolla kuussa. Noh, aina on varaa teehen. ”Çay beş yüz!” huutaa kauppa mies; teetä viidelläkymmenellä paikallisella sentillä.
Kun aika on nyt käynyt kortille, olen alkanut muistella niitä kaikkia asioita, jota piti vielä keritä tehdä. Haluan ostaa teepannun ja tavla-pelilaudan. Haluan vierailla paikallisella peruskoululla tarkastelemassa meininkiä, check! Viimeisen suoritin kuluneella viikolla. Maanantaina menin kampuksen peruskoululle ja tulin ohjatuksi englannin opettajien pakeille. Kaikki tuntuivat olevan innoissaan vierailustani ja osoittamastani kiinnostuksesta. Tämä innostus ei kuitenkaan ollut vielä mitään verrattuna siihen, jonka kohtasin palatessani koululle perjantaina. Kahden luokan englannin tunneilla vieraillessani tapahtui seuravaa: oppilaat huusi kaikki lähes suoraa huutoa yhteen ääneen, opettajat oli aivan yhtä innoissaan ja minä hämilläni. Se oli todellista esiintymisharjoitusta. Oppilaat saivat kysellä kysymyksiä ja minä vastasin. Yllättäviä kysymykset eivät olleet, mutta niitä tuli yllättävän paljon. Tunnin lopussa opettaja valitti innosta puhkuville ja onnellisen oloisille oppilaille, että ”kyllä te käyttäydytte huonosti, ettekä osaa edes tehdä hyviä kysymyksiä..” Harmitti lasten puolesta. Minuun opettajat sen sijaan olivat oikein tyytyväisiä. Saan kuulemma mennä milloin vain. Kehuivat ääntämystäni ja luulivat, että englanti on vähintään yksi suomen virallisista kielistä. Täytyy kyllä myöntää, että ääntämykseni oli parempi kuin heillä. Paikallisiin kielen opettaja opintoihin ei kuulemma kuulu juuri lainkaan ääntämysharjoittelua. Perjantaipäivän lopuksi laulettiin kansallislaulu asennossa seisten, katse lippuun kohotettuna. Normaalisti tämä tapahtuu kuulemma maanantaisin aamulla ja perjantaisin iltapäivällä, koulun pihalla yhdessä koko koulun väen kanssa. Nyt ulkona kuitenkin satoi, joten toimenpide suoritettiin luokassa. Onhan jokaisen luokan seinällä pieni lippu, sekä paikallisen kansallissankarin Atatürkin kuva.
Kokonaisuudessaan vierailu koululla oli mielenkiintoinen ja saatanpa mennä toistekin, jos kerkiän. Ensi viikolla on kokeet ja sitten alkaakin valmistautuminen lopputentteihin. Omissa opinnoissani se tarkoittaa luultavasti jotain isoa projektia, joka tuottaa liikaa stressiä. Tammikuun loppuun mennessä kaikki on kuitenkin jo ohi, täällä. Suomessa kevätlukukausi on kuitenkin jo vauhdissa ja on otettava itseään niskasta kiinni, että kerkiää mukaan. Ajattelemalla opintoja säästän itseni ajattelemasta joulua. Tulee olemaan omituinen joulu ilman perhettä, ystäviä ja perinteitä. Luultavasti kaiken tämän jälkeen opin kuitenkin arvostamaan läheisiäni enemmän. Ainakin toivoa sopii. Ikävä nimittäin on ja sitä myötä olen jo melko valmis tulemaan poiskin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että täällä olo on kasvattanut motivaatiota opiskella oma alaa ja elää omaa tavallista elämää Suomessa. Vaikka mistäs sitä tietää minkälainen kulttuurishokki iskee palatessa.
