Turisti on aina oikeassa

Yövyin viime viikonlopun viiden tähden hotellissa. Se oli huipaisaa. Valtaisa aamupalabuffetti, valtaisa illallisbuffetti, siinä välillä valtaisasti aikaa loikoilla uima-altaalla ja pulahtaa välillä veteen typerä, pakollinen 50 sentin uimalakki päässä. Joku tunsi jonkun, joka taas tunsi jonkun, minkä seurauksena kyseinen lysti maksoi vain päälle 30 euroa yöltä. Kaiken lisäksi syömisen, juomisen ja lähöämisen ohella ehdin tehdä vielä paljon muutakin.

Vierailimme muinaisten kristittyjen kallioon kaiverretussa kaupungissa. Miehille ja naisille oli aikoinaan erilliset alueet, joita yhdistävässä tunnelissa he toisinaan tapasivat luoden näin alun kristilliselle kansanosalle. Pinta-alaltaan pienellä alueella oli kymmenittäin kirkkoja, pieniä kappeleita, joita koristivat upeat jeesuksen elämästä kertovat seinämaalaukset. Paikan turistinimi on ”Open air museum”. Se kertoo kai osaltaan jotain siitä miten paljon paikallisilla on tietoa tai kiinnostusta kristinuskoa kohtaan.

Oppaanamme kertoi jokaisesta seinämaalauksesta jotain: ”Tässä on Maria, tässä Jeesus.. Huomatkaa, että Jeesuksen pään takana on aina risti, siitä voi päätellä kuka hän on missäkin kuvassa.. Tässä on Maria, tässä Jeesus.. Tässä, mitäs ne nyt oli.. apostolit..” Oppaan bravuuri oli kuitenkin huvittavin. Jeesuslasta vanhempineen esittävän kuvan kohdalla hän kysyi: ”Tiedättekö miksi Joosef itkee?” Jännittyneenä hän odotti vastausta, eikä ollut ehkä varautunut seuraavaan. ”Koska ne ei koskaan olleet harrastaneet seksiä”, väläytin minä. Piti toistaa se kerran, koska opas oli niin innosta piukeana. Ymmärsin vastanneeni oikein, mutta reaktiona oli vain naurua hermostuneisuuden ja huvittuneisuuden välimaastosta. Pihalla opas totesi, että taidan tietää paljon seinämaalauksista. Kerroin, etten oikeastaan muuten, mutta kun tämä nyt sattuu olemaan mun uskonto. Äijän kannattaisi ehkä seuraavalla kerralla miettiä kenelle pitää turistikierrosta, ennen kun aloittaa puhumisen.

Ajelimme yliopiston turistibussilla ympäri Gabadogiaa, näimme lukuisia hienoja maisemia, vierailimme vanhalla viinitehtaalla, maistelimme tuotteita ja ajelimme edelleen. Kävimme katsomassa miten saviruukkuja dreijataan, saimme itsekin kokeilla. Meille tarjottiin teetä, mutta emme siltikään ostaneet yhtääkään sikakallista, turistihinnoiteltua tuotetta. Illalla pääsimme turkkilaiseen iltaan, jossa könttähinnalla sai rajattomasti juomaa, snäksejä ja paikallista musiikkia sekä kansantansseja. Loppuillasta kaikki turistit sai hypätä pikku notskin yli ja kuvitella olevansa urheita entisaikojen turkkilaisia. Lempparini oli kuitenkin napatanssija, jonka lantiotyö oli täysin käsittämätöntä. Turisteja poimittiin lavalle yksitellen pyllynpyöritysoppiin.

On hienoa olla ”rikas” turisti, mutta vain hetken. Kun kaikki toiminta on järjestetty vain sinua varten, se alkaa nopeasti tuntua hyvinkin teennäiseltä. Tästä syystä olen tullut seuraavaan tulokseen: kaksi päivää totaalituristina on aivan riittävästi.

Teetä ja sympatiaa

Vieraanvarainen turkkilainen tarjoaa sinulle teetä vuorokauden ajasta riippumatta ja hyvässä ravintolassa kuuluu saada kupponen kuumaa kaupanpäälle. Aurinkoisella terassilla istuessa se ei aina tunnu loogisimmalta vaihtoehdolta, mutta kaikkeen tottuu. Musta tee tarjoillaan kahden sokeripalan kera. Aluksi laitoin kuppiini aina toisen niistä, nykyään en enää sitäkään. Parhaimpina päivinä kyseistä juomaa tulee nautittua lähemmäs kymmenen kuppia päivässä, joten hampaat tippuu suusta kohta ilman sokeriakin. Paikalliset ovat silti varmoja huumeensa terveysvaikutuksista, ainakin kahviin verrattuna.

Turkkilainen vieraanvaraisuus vie meidät syömään useimpina päivinä kahdesti. Normaalisti ravintolan erikoisuus on Pide, eli eräänlainen pizza. Kyseinen tuote on yleensä hintalaatusuhteeltaan parasta ja ehkä juuri siitä syystä useiden ihmisten suosiossa. Kun ruokalistaa ei osaa lukea ja päätökset on tehtävä nopeasti (vaikka kaikki muu tapahtuukin aina ”yavaş yavaş” eli hitaasti), tulee helposti tartuttua ensimmäiseen ehdotukseen, eli tilattua Pideetä. Samaa tavaraa saa myös useimmista kampuksen kahviloista noin yhden euron hintaan. Aika halpa ateria, mutta seitsemän kertaa viikossa, usein kaksikin kertaa päivässä on hieman liikaa. Tällä hetkellä Pide tulee korvista ulos, mutten tiedä mitä muutakaan voisin syödä. Hienoa on sentään, että paikallinen jogurttijuoma Ayran sopii erityisen hyvin nautittavaksi Piden kanssa. Ayran on uusi suosikkini, laktoosi-intolerantikolle kyllä ehkä vähän huono valinta.

Vieraanvarainen turkkilainen ei sano ääneen, jos et tajua olla vastavuoroisesti yhtä vieraanvarainen. Kaikki meneekin hyvin niin kauan, kun et tajua mokailevasi. Ikävä kyllä olen tajunnut jo tehneeni parikin mokaa.

Taistelun tulos

Yritin äsken opiskella, mutta motivaatio ei riittänyt. On niin vähän vapaa-aikaa, että sen haluaa käyttää rentoutumiseen. Syön salmiakkia ja kirjoitan tätä. Analysoin kokemaani, yritän ainakin. Koko ajan tapahtuu niin paljon ja nopeasti, ettei pää meinaa millään pysyä mukana.

Ristituli tuutorien välillä on laantunut. Kävi niin, että traditionaaliset luovuttivat. Tällä porukalla oli ollut hieman omintakeinen kuva siitä, mitä on olla tuutorina erasmus-opiskelijoille. Kaiken voi tiivistää sanaan pelko. Vallalla olleen kuvitelman mukaan heitä pidettäisiin syntipukkeina, mikäli meille tapahtuisi jotain. Tilanne kärjistyi siihen, että saimme moraalisaarnan. Ryhmän puhemies yritti saada meidät vakuuttuneeksi siitä, ettei vapauttamme yritetä riistää. Käytännön ohjeet olivat kuitenkin seuraavanlaisia:

- Jos lähdette johonkin ilmoittakaa meille. Meidän täytyy tietää missä olette, mitä teette ja kenen kanssa.

- Älkää luottako kehenkään. Älkää ainakaan sen yhden epäluotettavan tuutorin kavereihin.

- Jos haluatte tehdä jotain, niin soittakaa meille. Me järjestetään kaikki.

Vastaavia neuvoja on satanut jo pitkään, mutta nyt kaikki oli oikein tiivistettynä yhteen puheeseen. Lauseiden välillä ei paljon päässyt puheenvuoroja käyttämään, enkä kokenut tulleeni kuulluksi, vaikka puhuin mielestäni hyvinkin suoraan. Myöhemmin jaoimme ahdistuksemme modernien tuutorien kanssa, sekä puhuimme joillekin opettajille. Lisäksi päätimme kutsua ongelmaihmiset illalliselle ja keskustella tilanteesta niin suoraan kuin mahdollista.

Kutsu kävi ja ihmiset saapuivat. Asian ottaminen puheeksi oli kuitenkin vaikeaa. Tunnelma oli jännittynyt. Vasta usean tunnin kuluttua aloitin keskustelun. Kävi ilmi, että eräs opettajista oli jo puhunut tuutoreiden kanssa. He pahoittelivat mahdollista aiheuttamaansa häiriötä ja niin tietysti mekin. He eivät kuitenkaan muistaneet enää ollenkaan edellisenä päivänä käymäänne keskustelua tai mitään muutakaan aiemmin sanottua. Tyypit kiisti kaiken ja yritti olla niinkuin ei mitään. Joka toisessa lauseessa vakuuttivat, että nyt tietävät, etteivät ole meistä vastuussa ja siten voimme tehdä vastedes mitä itse haluamme. Joka toisessa taas antoivat edellä kuvattuja elämänohjeita. Mitään ei siis selvästi ollut sisäistetty. Hämmentävin oli kuitenkin lausunto, jonka mukaan arvon puhemiehellä on kyllä henkilökohtaisia erimielisyyksiä yhden morernin kanssa, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa mihinkään. Käytännössä – ole kuin et huomaisikaan. Arvon puhemies ei vaan millään suostunut ymmärtämään, ettei se ole niin helppoa, kuin luulisi!

Tuon illan jälkeen ei ole traditionaalisten päivittäisiä, monta kertaa päivässä toistuvia kontrollipuheluita enää kuulunut. Eikä sen puoleen mitään muitakaan puheluita. Luulen saaneeni elämäni ensimmäisen vihamiehen, mutta minkäs sille voi. Itse en ole vihainen, ainakaan paljon. Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kiinnostuneita minusta muutenkin kuin velvollisuutena.

Reviirikiistoja

Kaksi ranskalaista on saapunut. Tällä hetkellä täällä kurssilla on siis kaksi saksalaista, kaksi ranskalaista ja minä. Vielä ei ole tullut ulkopuolinen olo. Toinen ranskalaisista on menossa täältä samaan yliopistoon kuin minä. Ainakin arkeologian opinnot alkavat kuulemma vasta syyskuun lopussa, niin varmaan siis kaikki muutkin. Minulla on siis kuukausi aikaa seikkailla ennen sitä. Ehkä saan ranskalaisesta seuraa.

Eilen olin tutustumassa Turkin yöelämään. Toinen saksalaisista on lähtenut matkaan kunnon Erasmus-mentaliteetilla ja yrittänyt koko viikon etsiä olutta ja bileitä. Työ on pikkuhiljaa tuottanut tulosta, mutta löytääkseen sopivan atmosfäärin – kuten tuutorimme asian ilmaisi – piti lähteä naapurikaupunkiin. Täällä yli miljoonan ihmisen kansoittamassa Kayserissa on ilmeisesti yksi bupi jossain kaupungin laitamilla, mutta kukaan ei tunnu olevan täysin varma mistään siihen liittyvästä. Sen sijaan tunnin ajomatkan päässä 160 000 tyypin pikkukaupungissa on baareja vaikka muille jakaa. Kayserissa on turisteja nolla, mutta jostain käsittämättömästä syystä viereisessä pikkukaupungissa niitä on pilvin pimein. Ja kuten kaikki tiedämme, turistit saa mitä turistit haluaa, eli baarin ja palvelua englanniksi.

Baarissa on aina samanlaista, maasta riippumatta. Tällä seudulla räkäkännisiä näkyi kyllä vähemmän, kuin Suomessa yleensä. Juomaa tilattiin pöytään ja pöytää tai ravintolaa vaihtaessa edellisen pöydän lasku maksettiin. Toimii, jos muistaa mitä on juonut. Muutoin saattaa joutua maksamaan myös baarimikon omaan naamaan vetämät juomat ja vähän enemmän. Kumpikin baari, jossa kävimme oli kuitenkin erittäin siisti ja viihtyisä, sekä palvelu ystävällistä. Ihan toista kuin useimmissa ravintoloissa kotimaassa. Tietenkin täytyy ottaa huomioon, että olen turisti. Turistihan on aina oikeassa, koska siltä voi ottaa enemmän rahaa. Naisia näkyi nyt enemmän kuin kahviloissa yleensä. Vielä jäi kuitenkin selvittämättä millaista käytöstä naiselta julkisella paikalla odotetaan. Ilmeisesti perusolettamus on, ettei nainen pysty ilmaisemaan mielipidettään, mistä taas seuraa, että häntä pitää suojella. Paikallinen oppaamme vahtikin meitä koko illan haukan lailla, valmiina poistamaan mahdollisen häiriötekijän ensitilassa. Kävi vähän sääliksi, sillä uhka oli koko ajan läsnä. Ulkomaalaista on kiva jututtaa – myös turkkilaisten mielestä.

Ongelmia suojelurintamalla aiheuttaa myös tuutoreiden keskinäinen skisma, joka aiheutunee pääasiassa asenteiden eroista. Kuten ihmiset yleensäkin tässä kaupungissa, myös tuutorit jakautuvat kahteen leiriin: traditionaalinen ja moderni porukka. Kummatkin ovat aina valmiita esittelemään meille sitä itselleen oikeaa kaupunkia. Traditionaaliset yrittävät suojella huonoilta vaikutteilta. He vievät meidät museoon ja moskeijaan, ehdottavat McDonaldsin sijaan kebapia. Modernit sen sijaan esittelevät kaupungin uusimman kavilan, oman kantakahvilansa ja pyytävät mukaansa kesätalolle grillibileisiin. Jostain syystä tuntuu siltä, että traditionaalisten aktiviteetit ovat aina pelkästään meitä varten järjestettyjä ja normaalista elämästä poikkeavia. Lisäksi tarditionaaliset yrittävät mustamaalata moderneja jatkuvasti, mistä päättelen, että he kokevat olevansa alakynnessä. Ehkä tajuavat itsekin, että olisi ihan jees osata rentoutua välillä ja suorittaa vähän vähemmän.

Yhtenä päivänä menin sanomaan ääneen, että tarvitsen sandaalit. Seurauksena neljä tuutoria vei meidät kaikki yhdessä kaupunkiin. Koska kellään ei ollut sinne oikeastaan mitään asiaa, yritettiin sitten lähes kymmenen hengen porukalla ostaa minulle kenkiä. Kun turkkilainen on päättänyt olla vieraanvarainen (vaikkapa kiertämällä kanssasi kenkäkaupoissa), on mahdotonta kääntää hänen päätään olematta uskomattoman epäkohtelias. Olennaista ei ole se, ostatko kengät vai et. Olennaista on, että suoritetaan päätettyä toimintoa. Niinpä suoritimme ainakin tunnin pari. Ei löytynyt kenkiä, mutta opin ainakin jotain. Sovellan opittua huomenna: lähden aamutuimaan kahdestaan kaupunkiin erään saksalaisen kanssa. Suunnitelmasta ei ole mainittu yhdellekään traditionaalisista tuutoreista. Moderni sanoi: ”sulta otetaan tuplahinta, jos meet yksin”. Minä sanoin: ”en maksa”, johon toinen: ”sitten kaikki on ok. Tamam (ok).”

Moderninpi asenne miellyttää. Huolehtiminen alkaa mennä kaikessa ystävällisyydessään vahvasti yli. Kaipaan itsenäisyyttäni, vaikka joutuisinkin ansaitsemaan sen tekemällä turistin perusvirheitä.

Intensiivistä

Minusta on tullut osa kolmikkoa, joka erkaantuu vain yöksi. Olen aiemmassa elämässäni tottunut ryhmätoimintaan, mutta odotan silti räjähdystä. Yleensä jokapäiväisen seuralaisen naama alkaa jossain vaiheessa ärsyttää, varsinkin henkilökohtaisten intressien ollessa varsin erilaiset. Aika näyttää. Toistaiseksi kaksi meistä on halunnut ottaa rennosti ja tarkkailla tapahtumien kulkua, yksi sensijaan kaipaa jatkuvasti toimintaa ja aktiviteetteja, joita varsinkaan lähiympäristö ei edes tarjoa (lue: juhlia ja olutta). Ajoittain olen aistivinani jännittynyttä hermostuneisuutta. Pakka sekoittuu luultavasti huomenna, sillä ranskalaiset ovat tiettävästi jo matkalla. Vierasmajan huoneista on useita vapaana. Individualisti minussa toivoo, että saan pitää omani kokonaan itselläni.

Sosiaalisen jännityksen lisäksi on mainittava tietysti kulttuurinen puoli. Kävin moskeijassa. En vieläkään ole saanut selville mihin tapahtumaan oikeastaan otin osaa, mutta päivä oli tärkeä. Paikallinen oppaamme ei ollut syönyt koko päivänä. Kuuluu asiaan. Vaatteiden valinta on oma lukunsa, muttei ollenkaan illan vaikein osuus. Moskeijan pihalla kiedoin huivin päähäni ja kolmikkomme jakautui. Oppaamme naispuolisen sukulaisen seurassa osasimme sisälle oikeasta ovesta, pienelle yläparvelle. Kengät hyllyyn ja läpi kymmenien rukoilijoiden rivien. Yhteisen kielen puuttuessa oli hankala pahoitella sormille astumista. Tyhjä paikka rivissä löytyi suhteilla. Saapuessamme moskeijan pihallakin oli jo monta riviä porukkaa. Parvella oli todella kuuma. Äkkiä olisi voinut luulla kuolevansa nestehukkaan alta minuutin, joten vesitarjoilu tuli tarpeeseen. Viereinen mummo tarjosi japanilaistyylistä viuhkaansa lainaksi. Se helpotti, mutta hikoilin silti luultavasti enemmän kuin koskaan. Arviolta kymmenen minuutin välein yritin vaihtaa asentoa, ettei jalat menisi kuolioon. Onneksi fyysiseen ahdinkoon ei kerinnyt keskittyä liikaa, koska seremonia oli niin mielenkiintoinen. Kuulemma monipuolisempi kuin yleensä. Mistään en ymmärtänyt tietenkään mitään, mutta tajusin olevani ulkopuolinen. Naiset toistelivat allahia ja itkivät ja nauroivat vuorotellen. Eräs puhui kielillä. Hypnoottisen sanojen toistelun aikana olin hetken varma, että porukka hokee mun nimeä. Kuumuus teki kai tehtävänsä.

Varsin vaikuttavaa. En ollenkaan ihmettele, että kyseisellä uskonnolla on parikin seuraajaa. Ylitettyäni rukoilijoiden rivit taas uudelleen oli ulkona. Paikallisväestö osoitti jälleen vieraanvaraisuuttaan viemällä meidät jäätelölle ja kiertoajelulle. Huh. Olipa hyvä, että tuli mentyä. En kuitenkaan taida mennä ihan heti vastaavan intensiteetin omaavaan tapahtumaan uudestaan. Tuntui aika paljon siltä, ettei se ollut turistin paikka. Vaikka kuinka muuta vakuutetaan, koin olevani tunkeilija.

Mistä se tuli ja mihin se menee

Oman elämänsä ennustaminen kovin tarkkaan kovin pitkälle on mielestäni kummallista. Siitä syystä vaihtovuoden suunnittelu tuotti minulle käsittämättömiä vaikeuksia. Käytännössä kaikki oli suhteellisen helppoa. Ongelmia ilmeni kuitenkin henkisessä valmistautumisessa, eikä sosiaalisen ympäristön epäluulo auttanut asiaa lainkaan. Ennen lähtöäni kävin keskusteluja, joiden myötä yllättävän monet normaalit ja ajattelukykyiset ihmiset paljastuivat varsin ennakkoluuloisiksi. Monet keskusteluista kulkivat kärjistetysti tähän tyyliin:

MINÄ: Lähden syksyllä vaihtoon Turkkiin.

TOINEN: Ai, Turkkiin! No.. jännää.

MINÄ: Niin, aika mielenkiintoista. (selitystä opintojen järjestelystä) Saa nähdä miten kaikki järjestyy.

TOINEN: Joo, kuulostaa hauskalta. Onko huivi jo pakattu?

MINÄ: Ei, en oo ajatellu ottaa mukaan.

TOINEN: heh.. niinno. (ymmärtäväistä hymyä)

MINÄ: Vaikeinta kyllä tajuta mitä vaatetta pitäis/kannattaa ottaa mukaan.

TOINEN: Joo, uskon. Ei varmaan mitään kauheen paljastavaa (pohdintaa siitä onko olkapäiden tai polvien näyttäminen sopivaa ja pitäisikö ostaa kokovartalouimapuku).

MINÄ: Niin... lähinnä mietin sitä säätä.

TOINEN: Niin, no sekin! Hmm.. varo sitten, ettei sua kaapata mihinkään haaremiin! (keventävää naurua)

Lopulta kaikki kuitattiin tietenkin vitsiksi. Suurin osa stand up –komiikasta syntynee juuri ennakkoluulojen esille tuomisesta oikeassa valossa, mutta se ei kai tee perusteettomien päätelmien virheellisyydestä vähäisempää. Täytyy myöntää, että kyseiseen aiheeseen liittyen käymieni keskustelujen toistuminen kerta toisensa jälkeen yllättävän samankaltaisina sai pikkuhiljaa omatkin ennakkoluuloni heräämään. Hain kirjastosta islamin uskoa käsitteleviä kirjoja ja aloin valmistautua. Seksuaalisuuden ilmenemistä muslimikulttuurissa käsittelevä teos oli masentava, mutta seuraava kirja kaikessa saarnaavuudessaan kiinnostava. En kerinnyt lukea kuin puolet, mutta urakan jälkeen olin jälleen vakuuttunut kahdesta asiasta: islam on moninainen uskonto, eikä Turkki ole läheskään paras esimerkki fundamentalistisesta muslimiyhteiskunnasta.

Turkissa nyt kaksi päivää viettäneenä olen kiitollinen kirjanpuolikkaan tuomasta tiedosta. Se on osoittautunut hyödylliseksi kokonaisuuksia hahmotellessa. Tässä kuussa työn alla on turkin kielen intensiivikurssi, jonka paristakymmenestä osanottajasta paikalla on tällä hetkellä minä ja kaksi muuta. Nämä saksalaiset ovatkin varsin mielenkiintoista seuraa. Toinen (ainakin yrittää) vaikuttaa siltä, että on lukenut läksynsä, mutta pitää tietonsa visusti itsellään. Toinen taas pätee omaksumillaan (vapaahetkinä googlaamillaan) yksityiskohdilla. Itse olen pöytäseurueessa usein hiljaisemmasta päästä, mutta parempi niin kuin kevyt small talk –keskustelunavaus aiheesta: ”Pitääkö rukoilla aina kun se imaami huutaa ja mitä jos ei pysty rukoilemaan just sillä sekunnilla?” Paikalliset tuutorit vastailevat käsittämättömän kärsivällisesti. Itse olisin ehkä pari kertaa jo nauranut päin naamaa.

Toistaiseksi paikalliset vaikuttavat muutenkin uskomattoman vieraanvaraisilta. Monessa muussa maassa minullekin olisi jo pyöritelty silmiä monet kerrat, mutta ei täällä. Ja kaiken lisäksi oveltaovellekuljetus pyörii! Kampus on suomalaisessa mittakaavassa laaja (useita kilometrejä joka suuntaan), mutta silti olen yllättynyt palvelusta. Tähän mennessä olen vasta kerran kävellyt päästäkseni paikasta A paikkaan B. Aina joku tarjoaa kyydin kuin asiasta olisi sovittu ennalta. Saa nähdä miten käy linojeni hyötyliikunnan puutteessa. Tyhjiötä voi toisaalta täyttää käymällä uimassa kampuksen uima-altaalla tai pelaamalla tennistä kampuksen kentällä. Ensimmäisenä päivänä ks. kohteet esiteltiin meille eri ihmisten toimesta ainakin sata kertaa. Mitä siitä voi päätellä?

Tällä hetkellä huolettaa lähinnä, että osaanko ottaa vieraanvaraisuuden vastaan sopivalla tavalla. Ja mitä tapahtuu, kun (jos) saan kämppiksen tähän kahden hengen huoneeseen. Kaksi ranskalaista ja yksi saksalainen tyttö pitäisi olla vielä tulossa. Muuten olen hyvin onnellinen. Oli erinomainen päätös tulla tänne.