Lunta!

Tänään tuli talvi, uskomatonta mutta totta. Lunta on satanut aamusta asti ja sormetkin ihan meinasi jäätyä, kun yritin ottaa valokuvia ulkona. Heti oli joku tietenkin kolaroinut autonsa vilkkaassa risteyksessä, mutta se ei ollut päivän ainoa hämmentävän huvittava tapahtuma.

Olin kävelemässä kouluun. Olin myöhässä ja näytin luultavasti just siltä, että ”Argh..! Mun silmään sataa lunta.” Takana kävelevä pappakin huuteli jotain ja olin melkein menettämässä iloni ensimmäisestä lumisateesta. Seuraavien sekuntien kuluessa tilanne kuitenkin pelastui. Vieressäni kävelevä tyttö riensi avukseni tarjoten paikkaa sateenvarjonsa alla. Käsikynkkää vaan ja menoksi! Tuolla hetkellä tajusin taas, miten mukava on olla Turkissa. Tällainen tapahtumasarjan käynnistyminen Suomessa tuntuu varsin epätodennäköiseltä.

Kävelimme muutaman minuutin hiljaa, enkä voinut kuin hymyillä itsekseni. Lopulta alkoi kuitenkin turkinkielinen keskustelu, johon yllätyksekseni kykenin jopa osallistumaan. Käytiin läpi mitä kumpikin opiskelee, mistä tullaan ja mihin mennään. Sitten oltiinkin jo sen kirjakaupan kohdalla, jossa tiemme erkanivat. Kiitin ja vaihdoimme ne tavalliset poskisuudelmat. Tyttö näytti onnelliselta saatuaan tilaisuuden auttaa, mutta minä olin luultavasti vieläkin iloisempi.

Tapahtuisipa tällaista useammin!

Elokuvissa

En tiedä onko valitsemani elokuvateatteri jotenkin normaalista poikkeava. Ainakin asiakkaat siellä käyttäytyvät kovin omituisesti. Olen vieraillut ks. kohteessa nyt jo kaksi kertaa ja ollut erittäin hämmentynyt. Ennen kun alan avautua täytyy kuitenkin sanoa, että Avatar oli hyvä! Voisin katsoa heti uudestaan. Pocahontaksen tarina ei vanhene koskaan. Noniin, sitten päästään asiaan.

Tavallisesti turkkilaiset ovat jos ei nyt laiskoja, niin mukavuudenhaluisia sekä sentimentaalisia. Elokuvissa kaikki kääntyy kuitenkin päälaelleen. Sisääntullessa kaikki ovat ajoissa ja työntyvät ovesta sisään kuin henkensä uhalla. Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että tavalllisesti elokuva alkaa noin varttitunnin myöhässä. Ei pitäisi siis olla mitään kiirettä, kuten ei Turkissa yleensäkään. Lopulta elokuva tietenkin alkaa, mutta juuri kun se pääsee vauhtiin se katkaistaan. Leffan pituudesta riippumatta sen keskivaiheilla pidetään nimittäin vartin tauko. Tämä tauko ei myöskään katso kohtausta tai sen vaihtumista. Avatarin aikana paussi asettui actionkohtauksen jännittävimpään vaiheeseen. Filmi vaan poikki ja eiku pissille ja popcornin ostoon! Tauon jälkeen kaikki sentään jatkuu siitä mihin jäätiin. Viimeinen käyttäytymisen kummallisuus seuraa elokuvan loputtua. Välittömästi lopputekstien alettua ihmiset ampuvat pystyyn kuin pyssyn suusta ja juoksevat ulos. Liikekannallepano tapahtuu jopa ennen valojen syttymistä. Se siitä loppufiilistelystä ja sen nautinnosta. Se siitä.

Ei voi muuta kuin ihmetellä ja tunnustaa, että on siinä elokuvateatterissa yksi hyväkin puoli. Suomessa en ole koskaan nähnyt niin isoja ja mukavia penkkejä, joiden selkänojaa saa laskettua juuri sopivan verran alanpäin.

Uusi vuosi uudet kujeet

Joulu tuli joulu meni. Hassua miten sitä voi olla samaan aikaan iloinen siitä, että joulu on ohi ja surullinen siitä, että jäi joulusta paitsi. Onneksi äiti lupasi säästää kinkkua minua varten. Kohta pääsen osingoille!

Uudesta vuodesta sen sijaan en jäänyt paitsi. Enkä sen myötä oikeastaan joulustakaan. Vuoden vaihteen lähestyessä jokainen itseään kunnioittava turkkilainen osti tonttulakin, koristi kuusen ja laulaa lurautti muutaman jouluaiheisen laulun. Unohtaa ei tietysti sopinut myöskään ilmapalloja ja ilotulitteita. Kaikkia kehotuksia ja neuvoja vastaan matkustin Istanbuliin ottaakseni vastaan alkavan vuoden. En kuitenkaan ollut kreivin aikaan pahamaineisessa Taksimissa, vaan vastarannalla Kadıköyssä. Siellä ei ollut liikaa ihmisiä, eikä niitä juopuneita maalaisia, jotka kuuleman mukaan kerran vuodessa tulevat kaupunkiin heittäytyäkseen täysin edesvastuuttomiksi. Tunnelma oli lämpimän riehakas, enkä tullut juurikaan ikävöineeksi ystäviäni Suomessa. Bosporin salmen rannalla laskettiin kymmenestä alaspäin, huudettiin, naurettiin ja halattiin. Meri löi suuria vaahtopäitä yhä korkeammalle, eikä maisemassakaan ollut moittimista. Uskoakseni muisto säilyy.

Useamman päivän loman jälkeen en olisi millään malttanut lähteä kotiin. Yllättäen todellisuuteni saavutti tieto siitä, että olen viimeistä kertaa täällä ja näiden ihmisten kanssa. Tästä alkaa luopuminen. Ihmiset palailevat yksi toisensa jälkeen kotimaihinsa. Aika käy kortille. On tehtävä ratkaisuja sen suhteen, mitä viimeisen kolmen viikon aikana haluaa vielä kokea. Tottakai tiesin kuinka lyhyt aika on puoli vuotta, toisaalta kuitenkin pitkä ja nyt jo melkein ohi. Omituista. Paniikkia häivyttääkseni olen alkanut suunnitella uusia matkoja. Toistaiseksi suunnitelmissa on vain lyhyitä lomia, mutta kenties myös toinen vaihtokausi. Ehkäpä tällä kertaa jossain, missä voin opiskella omaakin alaani. Aika näyttää.