Oman elämänsä ennustaminen kovin tarkkaan kovin pitkälle on mielestäni kummallista. Siitä syystä vaihtovuoden suunnittelu tuotti minulle käsittämättömiä vaikeuksia. Käytännössä kaikki oli suhteellisen helppoa. Ongelmia ilmeni kuitenkin henkisessä valmistautumisessa, eikä sosiaalisen ympäristön epäluulo auttanut asiaa lainkaan. Ennen lähtöäni kävin keskusteluja, joiden myötä yllättävän monet normaalit ja ajattelukykyiset ihmiset paljastuivat varsin ennakkoluuloisiksi. Monet keskusteluista kulkivat kärjistetysti tähän tyyliin:
MINÄ: Lähden syksyllä vaihtoon Turkkiin.
TOINEN: Ai, Turkkiin! No.. jännää.
MINÄ: Niin, aika mielenkiintoista. (selitystä opintojen järjestelystä) Saa nähdä miten kaikki järjestyy.
TOINEN: Joo, kuulostaa hauskalta. Onko huivi jo pakattu?
MINÄ: Ei, en oo ajatellu ottaa mukaan.
TOINEN: heh.. niinno. (ymmärtäväistä hymyä)
MINÄ: Vaikeinta kyllä tajuta mitä vaatetta pitäis/kannattaa ottaa mukaan.
TOINEN: Joo, uskon. Ei varmaan mitään kauheen paljastavaa (pohdintaa siitä onko olkapäiden tai polvien näyttäminen sopivaa ja pitäisikö ostaa kokovartalouimapuku).
MINÄ: Niin... lähinnä mietin sitä säätä.
TOINEN: Niin, no sekin! Hmm.. varo sitten, ettei sua kaapata mihinkään haaremiin! (keventävää naurua)
Lopulta kaikki kuitattiin tietenkin vitsiksi. Suurin osa stand up –komiikasta syntynee juuri ennakkoluulojen esille tuomisesta oikeassa valossa, mutta se ei kai tee perusteettomien päätelmien virheellisyydestä vähäisempää. Täytyy myöntää, että kyseiseen aiheeseen liittyen käymieni keskustelujen toistuminen kerta toisensa jälkeen yllättävän samankaltaisina sai pikkuhiljaa omatkin ennakkoluuloni heräämään. Hain kirjastosta islamin uskoa käsitteleviä kirjoja ja aloin valmistautua. Seksuaalisuuden ilmenemistä muslimikulttuurissa käsittelevä teos oli masentava, mutta seuraava kirja kaikessa saarnaavuudessaan kiinnostava. En kerinnyt lukea kuin puolet, mutta urakan jälkeen olin jälleen vakuuttunut kahdesta asiasta: islam on moninainen uskonto, eikä Turkki ole läheskään paras esimerkki fundamentalistisesta muslimiyhteiskunnasta.
Turkissa nyt kaksi päivää viettäneenä olen kiitollinen kirjanpuolikkaan tuomasta tiedosta. Se on osoittautunut hyödylliseksi kokonaisuuksia hahmotellessa. Tässä kuussa työn alla on turkin kielen intensiivikurssi, jonka paristakymmenestä osanottajasta paikalla on tällä hetkellä minä ja kaksi muuta. Nämä saksalaiset ovatkin varsin mielenkiintoista seuraa. Toinen (ainakin yrittää) vaikuttaa siltä, että on lukenut läksynsä, mutta pitää tietonsa visusti itsellään. Toinen taas pätee omaksumillaan (vapaahetkinä googlaamillaan) yksityiskohdilla. Itse olen pöytäseurueessa usein hiljaisemmasta päästä, mutta parempi niin kuin kevyt small talk –keskustelunavaus aiheesta: ”Pitääkö rukoilla aina kun se imaami huutaa ja mitä jos ei pysty rukoilemaan just sillä sekunnilla?” Paikalliset tuutorit vastailevat käsittämättömän kärsivällisesti. Itse olisin ehkä pari kertaa jo nauranut päin naamaa.
Toistaiseksi paikalliset vaikuttavat muutenkin uskomattoman vieraanvaraisilta. Monessa muussa maassa minullekin olisi jo pyöritelty silmiä monet kerrat, mutta ei täällä. Ja kaiken lisäksi oveltaovellekuljetus pyörii! Kampus on suomalaisessa mittakaavassa laaja (useita kilometrejä joka suuntaan), mutta silti olen yllättynyt palvelusta. Tähän mennessä olen vasta kerran kävellyt päästäkseni paikasta A paikkaan B. Aina joku tarjoaa kyydin kuin asiasta olisi sovittu ennalta. Saa nähdä miten käy linojeni hyötyliikunnan puutteessa. Tyhjiötä voi toisaalta täyttää käymällä uimassa kampuksen uima-altaalla tai pelaamalla tennistä kampuksen kentällä. Ensimmäisenä päivänä ks. kohteet esiteltiin meille eri ihmisten toimesta ainakin sata kertaa. Mitä siitä voi päätellä?
Tällä hetkellä huolettaa lähinnä, että osaanko ottaa vieraanvaraisuuden vastaan sopivalla tavalla. Ja mitä tapahtuu, kun (jos) saan kämppiksen tähän kahden hengen huoneeseen. Kaksi ranskalaista ja yksi saksalainen tyttö pitäisi olla vielä tulossa. Muuten olen hyvin onnellinen. Oli erinomainen päätös tulla tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti