En tiedä onko valitsemani elokuvateatteri jotenkin normaalista poikkeava. Ainakin asiakkaat siellä käyttäytyvät kovin omituisesti. Olen vieraillut ks. kohteessa nyt jo kaksi kertaa ja ollut erittäin hämmentynyt. Ennen kun alan avautua täytyy kuitenkin sanoa, että Avatar oli hyvä! Voisin katsoa heti uudestaan. Pocahontaksen tarina ei vanhene koskaan. Noniin, sitten päästään asiaan.
Tavallisesti turkkilaiset ovat jos ei nyt laiskoja, niin mukavuudenhaluisia sekä sentimentaalisia. Elokuvissa kaikki kääntyy kuitenkin päälaelleen. Sisääntullessa kaikki ovat ajoissa ja työntyvät ovesta sisään kuin henkensä uhalla. Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että tavalllisesti elokuva alkaa noin varttitunnin myöhässä. Ei pitäisi siis olla mitään kiirettä, kuten ei Turkissa yleensäkään. Lopulta elokuva tietenkin alkaa, mutta juuri kun se pääsee vauhtiin se katkaistaan. Leffan pituudesta riippumatta sen keskivaiheilla pidetään nimittäin vartin tauko. Tämä tauko ei myöskään katso kohtausta tai sen vaihtumista. Avatarin aikana paussi asettui actionkohtauksen jännittävimpään vaiheeseen. Filmi vaan poikki ja eiku pissille ja popcornin ostoon! Tauon jälkeen kaikki sentään jatkuu siitä mihin jäätiin. Viimeinen käyttäytymisen kummallisuus seuraa elokuvan loputtua. Välittömästi lopputekstien alettua ihmiset ampuvat pystyyn kuin pyssyn suusta ja juoksevat ulos. Liikekannallepano tapahtuu jopa ennen valojen syttymistä. Se siitä loppufiilistelystä ja sen nautinnosta. Se siitä.
Ei voi muuta kuin ihmetellä ja tunnustaa, että on siinä elokuvateatterissa yksi hyväkin puoli. Suomessa en ole koskaan nähnyt niin isoja ja mukavia penkkejä, joiden selkänojaa saa laskettua juuri sopivan verran alanpäin.
Joulu tuli joulu meni. Hassua miten sitä voi olla samaan aikaan iloinen siitä, että joulu on ohi ja surullinen siitä, että jäi joulusta paitsi. Onneksi äiti lupasi säästää kinkkua minua varten. Kohta pääsen osingoille!
Uudesta vuodesta sen sijaan en jäänyt paitsi. Enkä sen myötä oikeastaan joulustakaan. Vuoden vaihteen lähestyessä jokainen itseään kunnioittava turkkilainen osti tonttulakin, koristi kuusen ja laulaa lurautti muutaman jouluaiheisen laulun. Unohtaa ei tietysti sopinut myöskään ilmapalloja ja ilotulitteita. Kaikkia kehotuksia ja neuvoja vastaan matkustin Istanbuliin ottaakseni vastaan alkavan vuoden. En kuitenkaan ollut kreivin aikaan pahamaineisessa Taksimissa, vaan vastarannalla Kadıköyssä. Siellä ei ollut liikaa ihmisiä, eikä niitä juopuneita maalaisia, jotka kuuleman mukaan kerran vuodessa tulevat kaupunkiin heittäytyäkseen täysin edesvastuuttomiksi. Tunnelma oli lämpimän riehakas, enkä tullut juurikaan ikävöineeksi ystäviäni Suomessa. Bosporin salmen rannalla laskettiin kymmenestä alaspäin, huudettiin, naurettiin ja halattiin. Meri löi suuria vaahtopäitä yhä korkeammalle, eikä maisemassakaan ollut moittimista. Uskoakseni muisto säilyy.
Useamman päivän loman jälkeen en olisi millään malttanut lähteä kotiin. Yllättäen todellisuuteni saavutti tieto siitä, että olen viimeistä kertaa täällä ja näiden ihmisten kanssa. Tästä alkaa luopuminen. Ihmiset palailevat yksi toisensa jälkeen kotimaihinsa. Aika käy kortille. On tehtävä ratkaisuja sen suhteen, mitä viimeisen kolmen viikon aikana haluaa vielä kokea. Tottakai tiesin kuinka lyhyt aika on puoli vuotta, toisaalta kuitenkin pitkä ja nyt jo melkein ohi. Omituista. Paniikkia häivyttääkseni olen alkanut suunnitella uusia matkoja. Toistaiseksi suunnitelmissa on vain lyhyitä lomia, mutta kenties myös toinen vaihtokausi. Ehkäpä tällä kertaa jossain, missä voin opiskella omaakin alaani. Aika näyttää.
Viime aikainen epäaktiivisuuteni tässä blogissa johtuu siitä, että hetkeksi menetin perspektiivini. Neljän kuukauden jälkeen kulttuurinen honey moon alkoi olla ilmeisesti ohi ja tuli pikkuhiljaa sellainen olo, että nythän sitä tietää kaiken tästä maasta tai ainakin ihan tarpeeksi. Lisäksi huomasin unohtaneeni paljo siitä, millaista on normaali elämä suomessa. En tällä tarkoita, että olisin täysin turkkilaistunut. En vaan näe enää eroja kahden kulttuurin välillä riittävän selkeästi. Ei ole mitään sanottavaa.
Onneksi tämän viikon alussa kuitenkin huomasin, ettei ole enää paljon aikaa jäljellä. Enää vajaa pari kuukautta ja sitten on elämäni täällä ainakin toistaiseksi ohitse. Sain tämän oivalluksen myötä uuden rakkauden puuskan; tämä maa on taas todella jees! En vieläkään ole saanut uusia valtaisia oivalluksia kulttuurisista eroista, mutta nautin pienistä asioista. Mielihyvää tuottaa muun muassa se, että kampuksella saa nauttia korkeakulttuurin kirjosta lähes ilmaiseksi. Konsertteja, teatteria, taidenäyttelyitä ja muutama muukin aktiviteetti odottaa joka viikko ottajaansa. Näiden nautintojen vastapainoksi on mukavaa tavata kavereita kaupungin kuppiloissa. Ainoa ongelma on paikallisten opiskelijoiden krooninen rahan puute. Täällä käsite ”köyhä opiskelija” saa aivan uuden merkityksen. Valtiolta ei saa muuta kuin lainan takauksen ja senkin kanssa rahaa vain vajaa pari sataa liiraa kuussa. Tämä tarkoittaa suunnilleen samaa, kuin itse eläisin Suomessa n. 200 eurolla kuussa. Noh, aina on varaa teehen. ”Çay beş yüz!” huutaa kauppa mies; teetä viidelläkymmenellä paikallisella sentillä.
Kun aika on nyt käynyt kortille, olen alkanut muistella niitä kaikkia asioita, jota piti vielä keritä tehdä. Haluan ostaa teepannun ja tavla-pelilaudan. Haluan vierailla paikallisella peruskoululla tarkastelemassa meininkiä, check! Viimeisen suoritin kuluneella viikolla. Maanantaina menin kampuksen peruskoululle ja tulin ohjatuksi englannin opettajien pakeille. Kaikki tuntuivat olevan innoissaan vierailustani ja osoittamastani kiinnostuksesta. Tämä innostus ei kuitenkaan ollut vielä mitään verrattuna siihen, jonka kohtasin palatessani koululle perjantaina. Kahden luokan englannin tunneilla vieraillessani tapahtui seuravaa: oppilaat huusi kaikki lähes suoraa huutoa yhteen ääneen, opettajat oli aivan yhtä innoissaan ja minä hämilläni. Se oli todellista esiintymisharjoitusta. Oppilaat saivat kysellä kysymyksiä ja minä vastasin. Yllättäviä kysymykset eivät olleet, mutta niitä tuli yllättävän paljon. Tunnin lopussa opettaja valitti innosta puhkuville ja onnellisen oloisille oppilaille, että ”kyllä te käyttäydytte huonosti, ettekä osaa edes tehdä hyviä kysymyksiä..” Harmitti lasten puolesta. Minuun opettajat sen sijaan olivat oikein tyytyväisiä. Saan kuulemma mennä milloin vain. Kehuivat ääntämystäni ja luulivat, että englanti on vähintään yksi suomen virallisista kielistä. Täytyy kyllä myöntää, että ääntämykseni oli parempi kuin heillä. Paikallisiin kielen opettaja opintoihin ei kuulemma kuulu juuri lainkaan ääntämysharjoittelua. Perjantaipäivän lopuksi laulettiin kansallislaulu asennossa seisten, katse lippuun kohotettuna. Normaalisti tämä tapahtuu kuulemma maanantaisin aamulla ja perjantaisin iltapäivällä, koulun pihalla yhdessä koko koulun väen kanssa. Nyt ulkona kuitenkin satoi, joten toimenpide suoritettiin luokassa. Onhan jokaisen luokan seinällä pieni lippu, sekä paikallisen kansallissankarin Atatürkin kuva.
Kokonaisuudessaan vierailu koululla oli mielenkiintoinen ja saatanpa mennä toistekin, jos kerkiän. Ensi viikolla on kokeet ja sitten alkaakin valmistautuminen lopputentteihin. Omissa opinnoissani se tarkoittaa luultavasti jotain isoa projektia, joka tuottaa liikaa stressiä. Tammikuun loppuun mennessä kaikki on kuitenkin jo ohi, täällä. Suomessa kevätlukukausi on kuitenkin jo vauhdissa ja on otettava itseään niskasta kiinni, että kerkiää mukaan. Ajattelemalla opintoja säästän itseni ajattelemasta joulua. Tulee olemaan omituinen joulu ilman perhettä, ystäviä ja perinteitä. Luultavasti kaiken tämän jälkeen opin kuitenkin arvostamaan läheisiäni enemmän. Ainakin toivoa sopii. Ikävä nimittäin on ja sitä myötä olen jo melko valmis tulemaan poiskin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että täällä olo on kasvattanut motivaatiota opiskella oma alaa ja elää omaa tavallista elämää Suomessa. Vaikka mistäs sitä tietää minkälainen kulttuurishokki iskee palatessa.
Ilman isää ei minulla olisi mitään. Enkä tällä tarkoita mitä tahansa miestä, vaan juuri sitä isää, joka minulla on.
Isältä olen oppinut paljon. Näen ihmiset erilaisina ja samanlaisina, maasta tai kulttuurista riippumatta ihmisinä. Olen oppinut, ettei kaikki ole aina yksinkertaista, mutta toisinaan hyvinkin simppeliä. Olen oppinut katsomaan asioita eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan. Olen oppinut näkemään asioiden taakse. Taitaisi olla Turkkikin varsin eri näköinen ilman tätä taitoa.
Kenties isäni hiljaisuus jättää tilaa tulkinnoille. Ehkä isi on viisas vain omissa silmissäni. Se ei kuitenkaan tee oppimastani vähäisempää, eikä poista sitä tosiasiaa, että koen oppineeni tämän juuri häneltä.
Tänään on Turkin itsenäisyyspäivä. Siitä hyvästä on kirjoitettava lisää huomioita maasta ja sen kansalaisista.
Turkkilainen rakastaa vihreyttä. Koko maa on täynnä täydellisyyteen asti hoidettuja istutuksia, joita kukaan ei tallaa tai tuhoa paremman tekemisen puutteessa. Luultavasti on tärkeää näyttää hyvältä ja antaa siisti vaikutelma kaupungista. Toisinaan kuitenkin mietin, miten kansalaiset vauvasta vaariin on saatu motivoitua yhteisen omaisuuden varjelemiseen. Viheralueet lienevät arvostettuja ainakin siksi, että ilman päivittäistä kastelua maa muuttuisi nopeasti aavikoksi. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, paitsi jos kastelet omaasi pari kertaa päivässä.
Turkkilainen rakastaa pähkinöitä ja siemeniä. Auringonkukan siemenen tyyppistä naposteltavaa löytyy joka kaupasta ja kioskista. Siemenet sopivat pieneen nälkään tai napostelun himoon muuten vaan. Paikalliset järsivät niitä pitkin päivää. Tavallisilla taukopaikoilla, kuten puistonpenkkien läheisyydessä on usein nähtävissä kekokaupalla kuoria. Jännittävintä on kuitenkin se, että pieni lapsikin osaa poistaa kuoren hampaillaan kuin lintu. Itselläni on tämän suhteen vielä paljon opittavaa.
Turkkilainen arvostaa raikkautta. Ravintolassa raikkauden tavoittelu näkyy siten, että ruokalajista huolimatta aterioinnin jälkeen käsillesi tarjotaan virkistystä. Yksittäispakatut kosteuspyyhkeet ovat suosittuja, mutta myös lasisesta pullosta lorautettu sitruunan ja alkoholin tuoksuinen neste on yleistä. Voit kieltäytyä, mutta varaudu hämentyneisiin katseisiin. Käsien puhdistaminen ennen ruokaa on epätavallisempaa.
Turkkilainen ilmaisee isänmaanrakkauttaan avoimesti. Turkinlipun voi nähdä niin bussin ikkunassa kuin roikkumassa millä tahansa parvekkeella. Nuoretkin ihmiset ovat yleisellä tasolla suhteellisen kiinnostuneita politiikasta. On tavallista välittää facebookissa poliittissävytteisiä videoita niitä kuitenkaan seurausten pelossa enempää kommentoimatta. Erityisen kiinnostavaa videoiden välittämisestä tekee luultavasti se, että you tube on virallisesti kielletty. Kyllä hätä keinot keksii.
Subjektiivisen pohdinnan voittokulku jatkunee taas myöhemmin..
Kootut ja yleisimmät rektiot siihen, kun kerron olevani Suomesta:
henkilö A: Suomi, siellähän on kauhean kylmä! (tehostettuna teatraalisella kädet puuskaan ja hytisemään –esityksellä)
henkilö B: Eiks ne viikingit tuu Suomesta? Mä katoin aina lapsena sitä ohjelmaa. (viitaten Asterixiin & Obelixiin)
henkilö C: Hyvä maa. Onko sun mielestä Turkissa kallista vai halpaa? (tietää vastauksen, mutta kysyy silti)
henkilö D: Hei, mä tiedän yhden suomalaisen kappaleen! Se on se Ievan Polkka! (tukahdutetulla hihityksellä höystettynä)
henkilö E: Millanen maa se Suomi on? Kerro jotain. (henkilökohtainen suosikkini; vastaukseni eivät tyydytä koskaan)
Voisiko joku kertoa mitä näihin pitää vastata?
Yleisimpiä vastauksiani toistaiseksi:
A: Joo, mutta on meillä neljä vuoden aikaa. (herättää aina ihmetystä) Ja on täällä Turkissakin kylmempää kuin mä luulin.
B: Luulisin, että viikingit tulee Norjasta. Joo, tiedän sen ohjelman. Ihan hauska.
C: Onhan se ihan hyvä maa. Kyllä Turkissa on mulle halpaa. Yleensä kaikki maksaa puolet siitä mitä Suomessa.
D: Joo, polkka on suomalaista kansanmusiikkia. En tosin tiennyt kyseistä kappaletta itse ennen kuin tulin Turkkiin.
E: No, Suomessa on neljä vuoden aikaa, mutta kesä on lyhin. Siellä on paljon metsää ja järviä, n. 5 miljoonaa asukasta. Pääkaupungissa, Helsingissä on joku 500 000 tyyppiä. Koulutus on ilmaista...
Oleskelulupa on nyt saatu, vähän myöhässä tosin. Laiskuuttani en hoitanut sitäkään hommaa ajoissa. Poliisisetä oli tiukkana, mutta ei osannut onneksi englantia, eikä siten voinut kohdistaa saarnaansa suoraan minulle. Asianosaisena teeskentelin yllättyneen tietämätöntä ja täydestä meni. Nauroin vähän sedän huonoille vitseillekin ja näin säästyin 40€ sakoilta. ”Kyllä, olen varma, että olen naimaton.” Seuraavalla viikolla menin hakemaan sinisen läpyskän, jossa todistetaan, että olen erasmus-opiskelija, enkä mikä tahansa pummi. ”Muistatkos minua?” Poliisisetä kysyi ja teeskentelin taas. Tällä kertaa halusin unohtaa nähneeni saman sedän edellisenä viikonloppuna paikallisessa ravintolassa, jossa tiettävästi oli erasmusopiskelijoiden tervetuliaisjuhlat. Onneksi on valikoiva muisti.
Kuukaudenpäivät olen jo kohta asunut omassa huoneessa, yksin. En meinaa saada yksinäisyydestä tarpeekseni. Lieneekö syynä länsimainen individualismi vai viimeisen kuukauden intesiivinen ryhmässä eläminen, en tiedä. Joka tapauksessa olen tyytyväinen uuteen itsenäisyyteeni. Täydellistä se ei kuitenkaan ole, sillä minulla on kämppis. Suunnilleen itseni ikäinen, mukava tyttö opiskelee viimeistä vuotta arkkitehdiksi. Lopputöiltään ja armeijasta palanneelta poikaystävältään hän ei kerkiä harjoittaa turkkilaisille tyypillistä, tukahduttavaa vieraanvaraisuutta, mikä sopii minulle. Silloin tällöin sattuu kuitenkin jännittäviä juttuja. Vähän aikaa sitten hajotin vahingossa teepannun pudottaessani sen lattialle. Kun kämppis palasi lomamatkaltaan, kerroin ostaneeni tietenkin uuden tilalle. Tyttö oli järkyttynyt. Tietenkään minun ei olisi pitänyt ostaa uutta! Eräänä toisena päivänä viikkasin kämppiksen pyykit pois narulta, koska halusin ripustaa omani kuivumaan. Seuraavana päivänä hän oli viikannut minun pyykkini vastapalvelukseksi. Aina kun ostan jotain jääkaappiin, ilmestyy vierelle lisää tavaraa. Näyttää siltä, että olen vieraana, vaikka maksan vuokraa. Tähän rooliin on itsenäisyyteen tottuneen vaikea sopeutua.
Suomessakin minulla on paljon rooleja, mutta Turkissa roolieni määrä on vähintään kaksinkertaistunut. Kuten yleensäkin, jotkut rooleista ovat keskenään ristiriidassa. Eräät taas täydentävät toisiaan. Tässä ristitulessa pyrin rakentamaan identiteettiäni, hahmottamaan minuuttani. Yksikään rooli ei ole itsekseen merkittävä, mutta yhtään roolia ei voi myöskään jättää huomiotta. On kuitenkin varmasti rooleja, joita en ole tullut vielä edes ajatelleeksi. Aika näyttää. Enempää analysoimatta aion antaa tässä listan niistä rooleista, jotka toistaiseksi olen pystynyt nimeämään. Päätelkää mitä päättelette, ja kertokaa toki ajatuksenne minullekin. Ne luuultavasti auttavat uuden paikallisidentiteettini luomisessa.
